vaikea yhdistelmä, mutta onpahan soviteltuna nyt tätäkin yhtälöä.
Vaikeinta tässä on se, että kun kohtaus iskee ja alkaa huimaamaan, tulee se paniikki ja pelko siitä että nyt pyörtyy, kuolenko minä jne. sitten yrittää siinä pysyä järjissään ja peloton ilme kasvoilla, kun lasten kanssa keskenään on kotona.
Eihän siinä auttanu muu, kuin painella pihalle ja ottaa puhelin ja yrittää soittaa jollekin. Kohtaus kuitenki meni ohi, eikä tämä ystävänikään ehtinyt kyllä jutella, vaan onneksi helpotti tuokin... se kun toisessa päässä puhelin hälyttää jotenki rauhotti...
lienenkö nyt itse tulossa kipeäksi kun on niin outo olo, vai tekeekö viime öinen vähä uni, eilinen kahvittomuus ( ja tänään taas kahvia juonut!) tämän.
noh... jospa tästäkin taas selviäisi. Inhoan tätä tukehtumisen ja pelon tunnetta.
Vaikka todellisuudessa, minulla ei ole hätää...
pitäisi tehdä niinkuin eräällä keskustelupalstalla mulle vinkattiin, että anna itsellesi lupa pyörtyä, sen jälkeen hänellä oli lakannut huimaamasta.
Ahdistaa, tämä kohtaus, mutta arki vie mennessään nytkin ja toivottavasti kohtaus jää taka-alalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti